Rakastaa, Ei rakasta – tehtävä Meidän valintamme -näyttelyssä

Ensihoitajien Mari Kiurun, Miko Riikosen ja Taneli Tiesmaan vierailu Meidän valintamme -taidenäyttelyssä näkyi ja kuului. Kolmikko sai palautetta heti verekseltään ja taisi jättää muistijäljen Hämeenlinnan taidemuseon henkilökuntaan. Tuntemuksia ei säästelty, vaan niistä tarinoitiin vapautuneesti omin sanoin ja äänenpainoin. Välillä kaikui estoton nauru, välillä ihmeteltiin.

”Taide tuo mieleeni alakoulussa tehdyt savikupit ja kerhossa piirretyt vesiväritaulut”, Miko Riikonen sanoi. ”Minulle taide on hassuttelun seurauksena tehtyjä kuvia, hompsuisten maalareiden toteuttamina”, luonnehti Taneli Tiesmaa. Mari Kiuru kertoi jakavansa maalatun taiteen kahteen osaan, siihen mistä saa selvää ja mistä ei. Jälkimmäisestä hän ei pidä, ellei se ole 3-vuotiaan tekemää.

 

Mitä päälle?

Näyttelyyn valmistauduttaessa Taneli otti puheeksi pukukoodin. Päädyttiin siihen, että se on vapaa mutta pakollinen. Mari saapui paikalle mekossa, Miko ja Taneli raitapaidat yllään ja baskerit vinossa. Miesten yhtenäinen varustus oli hankittu nimenomaan tätä näyttelyä varten. Ensihoitovieraat otettiin vastaan hymyissä suin ja asuvalinta huomattuna.

Alastomuutta sata vuotta sitten

Näyttely avautui Santeri Salokiven kookkaalla maalauksella, jossa naiset ovat riisuutuneina rannalla ja menossa uimaan. ”Liekö tänä päivänä alastomana rannalla oleilu suvaittavaa?” Taneli pohti. Ehkä pusikossa väijyvä taiteilijakaan ei selviäisi ilman palautetta. ”Tuskinpa tällaista enää tehdään”, Taneli arveli.

Jo vuosisadan eläneen teoksen vierellä ensihoitajat vertailivat mennyttä ja nykyaikaa kuin aseman kahvipöydässä: Oliko ennen paremmin vai ei?

 

Kohtalokasta

Teos, jossa aurinko painuu veden takaa nousevan vuoren suojaan, sai Marin tunnelman jo hieman kohtalokkaaksikin. Veden äärellä poseeraa yksinäinen nainen. Mitähän siinä on juuri tapahtunut? Baskeripäinen Taneli otti askeleen taaksepäin ja asetti itsensä taiteilijan asemaan. ”Jos minun pitäisi rakentaa tällainen kuva, en tiedä mistä aloittaisin. Miten saisin siihen syvyyden ja varjot?”

 

 

Pysäyttävää!

Tyttö nyppii päivänkakkarasta terälehtiä – rakastaa, ei rakasta. Martti Ranttila oli vanginnut teokseensa hetken, joka pysäytti ensihoitajat. Mikon mielestä teoksessa oli rauhoittava tunnelma. ”Tähän jäi jännästi silmät kiinni”, Mari sanoi ja sovitteli taulua jo omalle seinälleen.

Pienen tilan lattialle oli levittäytynyt pärisevä rumpukalvo. Sitä kannatteli jonkinlainen teline ja kalvon päällä oli ilmeisestikin hiekkaa. Muruset liikkuivat moottorin ja punnusten aiheuttaman kallistelun takia. Teos pysäytti äärelleen, mutta eri syystä kuin päivänkakkaraa nyppivä tyttö. Taiteen merkitys on yhtä ihmeellinen kuin elämänkin.

 

 Aurinkoista ja erikoista

 Rafael Wardin Lapsia auringossa -teos oli ensihoitajille liian värikäs, vaikeasti ymmärrettävä, ja se toi mieleen ne alakoulun kuvaamataidon tunnit – ei jatkoon. Teos on selvästi sukua Wardin presidentti Tarja Halosesta maalaamalle muotokuvalle, josta nousi yleinen äläkkä. ”Yhdennäköisyys on vain tunne ja aavistus”, taiteilija kommentoi tuolloin. Kenties näyttelynkin Wardi-teoksesta jää käteen vain aavistus lapsista, aurinko siinä kyllä selvästi porottelee.

Mari ja Miko seisahtivat pienen vesimaisemateoksen eteen. Siinä on jotakin hassua – se vene. ”Ihan niin kuin hienoon vesimaisemaan olisi lapsi käynyt jälkikäteen taiteilemassa veneen”, Mari pohti.

Keskellä huonetta jäpitti puinen Äiti ja lapsi -teos, joka ennemminkin näytti kummalliselta istuimelta. Ensihoitajat eivät millään löytäneet teoksesta äitiä ja lasta, mutta hehän olivatkin lakanan alla piilossa. Teos oli tehty etsijän perspektiivistä.

 

Naurua ja ihmettelyä

Välillä näyttelytilan valtasi äänekäs nauru ja keskustelu. Teokset saivat ensihoitajissa aikaan tunteita, jotka kerrottiin kaverille. Jokainen koki taiteen tavallaan ja oli siinä oman elämänsä asiantuntija. ”Jos joku olisi tehnyt tällaisen teoksen 1800-luvulla, luulen, että hän olisi saanut seipään vatsansa läpi”, Taneli arveli. Ensihoitajat ovat tulleet ihmettelemään reilun 10 vuoden takaista teosta. Siinä on selväpiirteinen hahmo ja ymmärrettävää toimintaakin, mutta myös jotain ihmeellistä, naiivia, ärsyttävää ja hauskakin. Onko se lintu vai kala? – ei kumpikaan. Se on Stand-In.

 

 

 Ahdistavaa ja psykedeelistä

Pinkkiä, purppuraa tai jotain niiden sävyjä. Äkkiä vilkaisten teos voisi olla hempeäkin, mutta tarkempi tarkastelu sai Marille aikaan ahdistavan tunnelman – Ukrainan sodan; hävityksen, tuhon tai ehkä maaperän, jonka tuli on karhealla kielellään nuollut.

Ison kiven juuressa möllötti alle polvenkorkuinen, punakka patsas. ”Psykedeelisessä mielentilassa oleva eksynyt alien”, Miko kuvaili. Mari piti alienia hauskana mutta pohtii voisiko se oikeasti löytää kodin muualta kuin taidemuseon nurkasta. Tanelille teos oli ilmaa.

 

 

”Teitä oli hauska seurata”

Taiteesta keskustelu vaikutti olevan ensihoitajille lopulta jopa luontevaa. He kertoivat peittelemättä, mitä teokset toivat mieleen. Omia ajatuksia ja mielipiteitä jakamalla päästiin rentoon dialogiin. Samalla tavalla kuin aseman kahvipöydässä.

Kaikki saivat säilyttää alkuperäiset kantansa. Tarkoituksena ei ollut käännyttää, vaan kokea. Ehkä päivänkakkaraa nyppivä pikkutyttö toi uuden näkökulman pikkupoikana tehtyjen savikuppien ja vesiväritöiden rinnalle. Tai ehkä työporukan rento yhdessä olo ja kiviseinillä kaikunut nauru toi tuoreen perspektiivin taiteeseen.

Museopalveluvastaava Suvi Forssén kiitteli ensihoitajia, joiden äänenkäyttö ei poikinut huomautusta. Jos näyttelyihin on pesiytynyt hiljaisuuden instituutio, sitä täytyy ravistaa, Forssén toteaa. ”Kyllä taidenäyttelyissä saa nauraa ja kommentoida äänekkäästi. Oli hauska seurata teidän kaltaisianne vieraita”, hän sanoo.

”Se on hauska kuulla. Tässähän voi vahingossa vähän innostuakin”, Taneli vastasi.

 

 

Teksti ja kuvat Marko Partanen