Vuoden ensihoitaja 2016 Juhani Seppälä kirjoitti uudenvuodenpuheen.
”Sairaankuljetuksesta ensihoitoon ja ensihoidosta ensihoitopalveluun – mitä tuo tullessaan ensihoitoon sote-uudistus ja sen jälkeinen aika?”

On vielä vaikeaa muodostaa kuvaa siitä, minkälainen ensihoidon palvelujärjestelmä maassamme muutaman vuoden kuluttua, sote-uudistuksen voimaan tullessa, tulee olemaan. Jotta voi hahmottaa tulevaa, on syytä tarkastella muutama vuosikymmen taaksepäin ja katsoa onko siellä mitään opittavaa, joka tulisi uudistuksessa ottaa huomioon. Suomessa järjestäytyneen sairaankuljetustoiminnan voidaan katsoa alkaneen vuonna 1972 voimaan tulleen kansanterveyslain myötä. Kansanterveyslain perusteella kunnan terveyskeskuksen tehtävänä oli huolehtia sairaankuljetuksen järjestämisestä, lukuun ottamatta siinä tarvittavien ilma-alusten sekä kelirikkokelpoisten ja vastaavanlaisten erityiskulkuneuvojen hankintaa ja ylläpitoa. Jo kansanterveyslain voimaan tullessa Helsingin kaupungin sairaankuljettajakoulutuskomitean mietinnössä 1973 asetettiin koulutuksen kehittämiselle vaatimuksia, jotka nykyiselläänkin ovat monen ensihoidon koulutuksen ja käytännön toiminnan kehittämisen taustalla.

 

Lainauksia Helsingin kaupungin sairaankuljettajakoulutuskomitean mietinnöstä 1973

Sairaankuljettajakoulutuskomitean mietinnön tuloksena luotiin koulutusohjelma, johon sisällytettiin tietopuolista opetusta 103 tuntia ja käytännön opetusta 65 tuntia. Koulutus sisälsi myös sairaankuljetusteknistä koulutusta 77 tuntia, josta 31 oli tietopuolista ja 46 käytännön harjoittelua. Sairaanhoidolliseen koulutukseen liittyvä käytännön harjoittelu järjestetään sairaaloissa, lääkäriambulanssissa ja sairasautossa. Tavoitteena on antaa kokonaiskuva terveydenhuoltojärjestelmästä, selvittää sairaankuljetuksen asema siinä sekä selvittää sairaankuljettajan työn luonnetta. Tavoitteena on opettaa ottamaan selville sairaustapauksen ja tapaturman tapahtumatiedot, opettaa tarkkailemaan potilaan tärkeitä elintoimintoja sekä havaitsemaan potilaan tärkeitä elintoimintoja sekä havaitsemaan potilaan tilassa tapahtuvat muutokset, merkitsemään se muistiin sekä tiedottamaan ne potilaan luovuttamisen yhteydessä.

Koulutuksessa hoitotoimenpiteet ja niissä tarvittavan laitteiston käyttö sisälsi muun muassa potilaan liikuttelemisen ja siirtämisen näkökohdat (potilaan siirtäminen, kuljetusasento, kuljetustilan lämpö ja tuuletus sekä työasennot), hengityksen ylläpitäminen (hengitysteiden avoimena pitäminen, imu, nieluputki, kuljetusasento, tekohengitys, happi sekä lääkärin ja sairaanhoitajan avustamana intubaatio ja respiraattori), verenkierron ylläpitäminen (verenkierron fysiologia), veren virtauksen ja paineen ylläpitäminen, sokki, asennon valinta, painantaelvytys sekä lääkärin ja sairaanhoitajan avustamana ekg, defibrillaattori, nesteensiirtolaitteisto, lääkeinjektiot, potilaan tilan tarkkailu.

Koulutus sisälsi monien muiden aiheiden lisäksi myös levottoman ja väkivaltaisen potilaan käsittelyn, henkilökohtaisen suojautumisen sekä päihtyneen henkilön käsittelyn mukaan lukien tilanteen arviointi ja menettelytavat. Koulukseen kuului myös tapaturmapotilaan hoitoon saattamisen kiireellisyysjärjestys, perusteet lääkärin kutsumiseen sairastumis- tai tapaturmapaikalle, sairaalan valinta, yhteydenotto kuljetuksen aikana sairaalaan, kuljetusnopeuden ratkaiseminen, potilaan luovuttaminen sairaalaan ja tiedottaminen, sairaankuljetuspyyntöjen vastaanottaminen, suuronnettomuuksien ja katastrofien lääkintäorganisaatiot. Sairaankuljetustekninen koulutusosuus sisälsi muun muassa liikenneopin, joita olivat kuljetusnopeuden ratkaiseminen, kaista-ajo ja ryhmittyminen, väistämisvelvollisuus, liikennemerkit ja liikennevalot, poliisin määräysvalta, ohitus, tapaaminen ja välimatkat, pysähtyminen toimintaa varten ja paikoitus, talviajo-olosuhteet, hälytysajoneuvon etuajo-oikeus sekä muut yleiset- ja erikoismääräykset.

Yllä oleva teksti on vain osa 1970-luvun Helsingin kaupungin sairaankuljettajakoulutuksen koulutussisällöstä, jonka toteutuksesta vastasivat silloinen Helsingin palolaitos sekä Helsingin kaupungin sairaanhoito-oppilaitos. Opettajat, lääkäri Pekka Honkavaara, sairaanhoidon opettaja Outi Sarvilahti, lääkäriambulanssin sairaanhoitaja, sairaanhoidon opettaja Anna-Liisa Häkkänen sekä Helsingin palolaitoksen kouluttajat saivat toteutettua koulutuksen, joka jo tuolloin oli aikaansa edellä sisällöltään, laajuudeltaan ja käytännöllisyydeltään. Kun sain vuonna 1977 osallistua kyseiseen koulutukseen, en voinut arvata sen merkitystä omaan uraan sairaankuljetuksessa ja ensihoidossa ja siihen liittyvää tämän hetken työtä ensihoidon lehtorina.

Vuosien varrella sairaankuljetukseen ja ensihoidon kehittämiseen on pyritty vaikuttamaan monin mietinnöin ja työryhmin. Vuonna 1985 sosiaali- ja terveysministeriön sairaankuljetustoimikunnan tehtävänä oli selvittää sairaankuljetustoiminnan kehittämistarpeet, erityisesti sen porrastaminen eri tasoille sekä sairaankuljettajien koulutuksen nykytila ja kehittämistarpeet sekä tehdä ehdotukset uudelleenjärjestelyiksi. Sairaankuljetustoimikunta esitti yksimielisesti, että sairaankuljetustoimintaa tulee kehittää osana terveydenhuoltojärjestelmää siten, että potilaan hoito voidaan aloittaa jo ennen kuljetusta. Seuraavan vuosikymmenen alun sosiaali- ja terveysministeriön sairaankuljetuksen kehittämistyöryhmissä tuotiin esiin terveydenhuollon koulutuksen ja ammattipätevyyden merkitystä sekä sen aikaisten aluehälytyskeskusten ohjeistusta kiireellisyysluokkien A-D mukaisesti. Myös lääkinnällinen pelastustoiminta käsitteenä otettiin sairaankuljetustermin rinnalle. Vuonna 1994 voimaan tulleelta sairaankuljetusasetukselta odotettiin paljon, mutta sen vaikutus todettiin hyvin pian merkityksettömäksi. Sosiaali- ja terveysministeriön 1997 perustetun ensihoitotyötyhmän tavoitteena oli selvittää ensihoitojärjestelmän kehittämistarpeita. Työryhmän työtä voidaan pitää perustana nykyiselle ensihoitojärjestelmälle.

Vuonna 1998 aloitettu ensihoitaja AMK-koulutus on yksi merkittävimmistä muutoksista, jonka ansiosta sairaankuljetuksesta on siirrytty ensihoitoon ja tiiviisti terveydenhuoltoon liittyvään toimintaan. 2000-luvun alussa aloitettu hätäkeskusuudistus on yhtenäistänyt ensihoidon valtakunnallista toimintaa ja parantanut ensihoidon yksiköiden hälytystoimintaa ja oikein kohdennettua käytettävyyttä. Vuonna 2007 sosiaali- ja terveysministeriön asettaman selvitysmiehen Ensihoito- ja sairaankuljetustoiminnan kehittäminen -raportti nosti esiin monta ensihoidon ja sairaankuljetuksen päivittäisongelmaa. Selvitysmiehen ehdotusten tavoitteena oli yhtenäistää kansalaisten avunsaantia kiireellisissä tilanteissa, parantaa palveluiden laatua, selkeyttää palveluorganisaatioita, kehittää palveluiden ohjausta ja parantaa tuottavuutta. Selvitysmiehen raportissa korostettiin käsitettä ensihoitopalvelu, joka oli määritetty sosiaali- ja terveysministeriön Sairaankuljetus- ja ensihoitopalvelu – opas hälytysohjeen laatimiseksi -oppaassa 2005.

Kun tarkastelee eri sairaankuljetuksen ja ensihoidon kehittämistyöryhmien ja eri mietintöjen sisältöjä ja tavoitteita vuosien varrelta, tulee vahvasti tunne, että vasta 2000-luvun alun hätäkeskusuudistus ja vuonna 2011 voimaan tullut terveydenhuoltolakiuudistus ja asetus ensihoitopalvelusta ovat yhdessä saaneet aikaan sen, että sairaankuljetuksesta ja ensihoidosta on muodostunut ensihoitopalvelu. Hätäpuhelun käsittely, riskinarvio ja ensihoitoyksiköiden hälyttäminen on valtakunnallisesti yhtenäistynyt.

Merkittävimmät selvitysmiehen esiin nostamat epäkohdat on saatu ainakin suurimmalta osin poistettua, kun ensihoidon järjestämisvastuu on siirretty sairaanhoitopiireille ja ensihoitoasetuksessa on määritelty ensihoidon palvelutasopäätös ja vastuu sen laatimisesta sairaanhoitopiireille. Ensihoidon laatu ja potilasturvallisuus ovat kehittyneet ja ensihoidon saatavuus etenkin kiireellisissä tehtävissä on parantunut.

Toisaalta mieleen nousee ajatuksia siitä, mitä kaikkea yli 40 vuoteen on mahtunut, kun sairaankuljetus on muuttunut ensihoidoksi ja ensihoitopalveluksi. Onko muutos kuitenkaan ollut niin suuri, kun ajattelee sairaankuljetuksen ja ensihoidon perustyötä ja tarkastelee jo 70-luvulla koulutuksessa huomioituja, tämän päivän ensihoitoonkin kuuluvia käsitteitä ja asioita. Sairaankuljetuksen muuttumiseen ensihoidoksi on kiistattomasti vaikuttanut merkittävimmin lääke- ja hoitotieteellinen tutkimustieto ja sen tulosten tuominen käytännön ensihoitotyöhön sekä tutkimus-, hoito- ja viestintäteknologian kehitys.

Vaikka sorruin ehkä lukijan mielestä muistelemaan menneitä jo liiankin pitkälti, uusi vuosi tulee olemaan kuitenkin se, jolloin kaikkien ensihoitopalvelun eri toimintoihin osallistuvien tulee katsoa vahvasti tulevaisuuteen. Sote-uudistus tulee olemaan ensihoidon ja ensihoitopalvelun kehittämisen mahdollistaja. Ei ole niinkään tärkeää se, kenen tai minkä organisaation asemapaikasta tai autotallista ambulanssit tehtäville lähtevät, vaan avainasemaan nousee se, miten ensihoitopalvelusta saadaan muodostettua toiminnallinen kokonaisuus sosiaali- ja terveydenhuollon päivystystoiminnan kanssa niin, että se täyttää sille asetetut merkittävästi laajenevat vaatimukset. Näitä uusia vaatimuksia tulevat erityisesti olemaan kotiin vietävät sosiaali- ja terveydenhuollon palvelut, hoidontarpeen arviointi laajana käsitteenä sekä tiivis yhteistyö sosiaali- ja kriisipäivystysten kanssa. Uusia haasteita tulevat antamaan myös laajan päivystyksen sairaaloiden keskittyminen, joka tulee vaikuttamaan ensihoitoon pitenevinä potilaan kuljetuskatkoina ja sairaaloiden välisten vaativien potilassiirtojen lisääntymisenä. Nämä lisääntyvät vaatimukset tulevat vaikuttamaan merkittävästi myös ensihoidon perus- ja täydennyskoulutukseen.

Ensihoitopalvelun lähitulevaisuuden kehityksen suunta on nähtävissä äskettäin julkaistussa sosiaali- ja terveysministeriön valtakunnallisesta ensihoitopalvelun toiminnan selvityksen loppuraportista. Loppuraportin yhteenvedossa on nostettu esiin seitsemän merkittävää jatkotoimenpidettä, jotka ovat:

1. Ensihoitopalvelun tietojen hallinnan tulee suunnitella kansalliseksi kokonaisuudeksi.
2. Päivystyksellisten potilaiden hoitoketjun tiedon yhdistäminen tulee varmistaa.
3. Hätäkeskustoimintaan verkottuen tulee suunnitella ja toteuttaa kansallinen sosiaali- ja terveystoimen puhelinneuvontapalvelu.
4. Kohtien 1-3 jatkotoimenpiteet pystytään toimeenpanemaan kansallisesti parhaiten sote- ja maakuntauudistuksen yhteistyöalueisiin liittyvällä rakenteella.
5. Ensihoitohenkilöstön koulutuksessa, ohjauksessa ja lainsäädännössä tulee huomioida potilaiden tilanarvioinnin tarpeen korostuminen.
6. Ensihoitopalvelun kustannusten seurantaan ja vertailuun tulee kehittää valtakunnallisesti yhtenevä malli.
7. Toimialan päivystysjärjestelmää tulee kehittää tärkeänä osana yhteiskunnan kokonaisturvallisuutta.

Vaikka loppuraportissa ei ensihoidon potilasturvallisuutta, vuorovaikutusta tai eettistä päätöksentekoa olekaan tuotu esiin, on selvää, että ne ovat nyt ja tulevaisuudessa ensihoitotyötä tekevien, ensihoidon hallintoon ja opettamiseen osallistuvien tärkeimmät työtä ohjaavat arvot.

On kuitenkin yksi ensihoidon potilasturvallisuuteen vaikuttava asia, jota ei terveydenhuoltolain muutoksessa eikä ensihoidon kehityksessä ole vieläkään huomioitu, vaikka se jo 1970-luvulla on ollut tärkeä osa sairaankuljettajan koulutuksen sisältöä ja toteutusta Helsingissä. Kyse on potilasturvallisen ambulanssin kuljettamisen ja hälytysajon huomioimisesta osana ensihoidon ammattitaitovaatimusta. On toivottavaa, että tämä epäkohta korjataan etenkin, kun nykyaikaiset ajo- ja ensihoidon koulutussimulaattorit ovat hyödynnettävissä ensihoidon kokonaisvaltaisessa koulutuksessa.

Vuosi 2017 on Suomen juhlavuosi. Ensihoidolle ja ensihoidossa työskenteleville se on työvuosi, mutta se on myös vuosi suunnata katse tulevaan ja valmistautumista tulossa olevaan muutokseen. Muutoksiin ja uudistuksiin valmistautumisessa on varmistettava oma jaksaminen ja hyvinvointi. Kun itse voi hyvin, voi myös auttaa apua tarvitsevia parhaalla mahdollisella tavalla ja varmistaa potilasturvallinen, hyvä ensihoito.

Hyvää Uutta Vuotta 2017!

JUHANI SEPPÄLÄ
Vuoden ensihoitaja 2016
KUVA HANNA RAIJAS