Monet ovat kakut hiekkalaatikolla

Nimimerkki Quukkeli pohtii ensihoitoon liittyviä asioita muun muassa Systolessa julkaistujen juttujen pohjalta.

Systolen 6/2010 sivulla 43 on lyhyt juttu Hallintovaliokunnan kannanotosta terveydenhuoltolakiin. Ensinnäkin: kaksi pelastajaa voisi jatkossakin miehittää ambulanssin ja toiseksi: jos sairaanhoitopiiri haluaa laajentaa yhteistyötään pelastuslaitoksen kanssa, olisi toiminta kilpailutettava.  Ei voi antaa muuta kuin aplodit SSK:lle, SPAL:lle ja osittain Helsingin pelastuslaitokselle tehokkaasta ja onnistuneesta lobbauksesta ja taas kerran potilaan etua tavoittelevan kehityksen valtakunnallisena jarruna toimimisesta. Mielestäni on erikoista, että ensihoidon kaltaista perusturvallisuuspalvelua ei voida irrottaa kokonaan bisnesajattelusta, vaikka tietynlainen kustannustehokkuusajattelu pitäisikin säilyttää. Kustannustehokkuutta tulisikin ehkä hakea hieman eri lähtökohdista kuin nykyään. Toiseksi on erikoista, että sairaankuljetuksen voimakkaasti kehittyessä ensihoidoksi, ei vieläkään kyetä todellisuudessa mieltämään sitä terveydenhuollon toiminnaksi. Mielestäni olisi erikoista että hoitotason vaatimusten noustessa ei tarkistettaisi vaatimuksia perustasonkin osalta terveydenhuollon lähtökohdista käsin.

Heikki Sederholm puhuu Systolen sivulla 50 historiastaan sairaankuljetuksessa, jonka perusteella rakennan osan kannanotoistani edellisiin Hallintovaliokunnan aivopieruihin.  90-luvun alussa sairaankuljetus siirrettiin terveyskeskukselta pelastuslaitokselle. Ilmeisesti kyse oli Vantaasta. Mielenkiintoista on että pelastuslaitokselle siirtymistä kannatettiin muun muassa sen takia kun ”siellä sai pelit pystyyn ja muuta”. Tällainen leikkikouluasenne elää jossain määrin myös osassa nykypäivän pelastuslaitosta puoltavien argumenttien pohjalla. Sederholm itse oli sitä mieltä, että potilaat kärsivät, koska muutettiin organisaatioon, joka ei kuulu terveydenhuoltoon. Sederholmin kertomasta on ymmärrettävissä että paljon nykypäivänäkin kaivattu yhteys ja yhteistyö terveydenhuollon kanssa huononi ja osittain jopa katkesi entiseen verrattuna.

Esimerkiksi yksi merkittävä ensihoitohenkilöstön ammattitaitoon ja sen kehitykseen vaikuttava tekijä on, saadaanko omasta toiminnasta palautetta ja tätä on vaikea saada, ellei kiinteä yhteyttä terveydenhuoltoon ole. Ensihoidon ja päivystyksen välinen vuorovaikutus ei toteudu, koska vuoropuhelua ja palautteenantoa ei riittävästi tapahdu. Päivystyksessä on useita pullonkauloja potilaan hoitoketjun saumattomuuden osalta. Ongelmia saattaa olla myös siinä että ensihoidossa ei riittävästi ymmärretä ja osata huomioida päivystyksen tarpeita ja realiteetteja. Näitä pullonkauloja ja muita ongelmia saadaan poistettua ja kehitettyä ainoastaan ensihoidon ja päivystyksen kiinteällä yhteistyöllä tai ennemminkin yhteydellä toisiinsa. Lisäksi jos päivystys kehittyisi hoito-ohjeiltaan ja hoitajien valmiuksilta ensihoidon suuntaan, olisi siitä merkittävää etua potilaalle jo nykyistenkin tutkimusten valossa. Ensihoitajilla olisikin paljon annettavaa päivystystoiminnalle ja myös toisinpäin. Eduksi olisivat myös työnkiertomahdollisuudet, jotka osaltaan toisivat vaihtelua sekä myös ammatillista kehitystä tullessaan.

Edellä mainittuien asioiden kehittyminen onnistuu huonosti nykyisessä tilanteessa, jossa terveydenhuollosta etääntynyt ensihoidon palveluntuotanto toimii jatkuvan kilpailutusuhan ja epävarmuuden alla. Palveluntuottajat nuoleskelevat yhteistyötahojaan, sen sijaan että toimintaa kehitettäisiin potilaslähtöisesti puolin ja toisin palautetta antamalla ja asioista keskustelemalla muutenkin kuin dollarin kuvat silmissä ja euron juustohampurilainen näpeissä. Ensihoidon asiakkaan sekä yhteiskunnan edun huomioiminen kokonaisuuden kannalta ei tehokkaasti onnistu. Toiminnan liiallinen pilkkominen ja kaupallistaminen haittaavat niin kehitystyötä kuin yhteistoimintaakin niin ensihoidon sisällä kuin koko hoitoketjun osalta ensihoidosta päivystyspoliklinikoille. Kärsijöinä toimivat ensihoidon asiakkaat ja henkilöstö.

Olisiko nyt lakiuudistuksen myötä hyvä rako palata ajassa taaksepäin, aikaan jota muun muassa Sederholm Systolen artikkelissa käsitykseni mukaan Vantaan osalta muistelee. Eli ottaa ensihoito (kiireellinen sairaankuljetus) terveydenhuollon omaksi toiminnaksi kilpailutusten ja muun vähintäänkin kyseenalaisen puuhastelun ulkopuolelle. Toki ambulansseilla suoritetut kiireettömät siirtokuljetukset ovat asia erikseen, joista suurimman osan voisi todellisuudessa hoitaa edes pohtimatta sinivilkkuautoa. Näin turvattaisiin yhteiskunnan perusturvallisuuspalveluksi luettava ensihoito terveydenhuollon toiminnaksi pelastustoimen saappaan alta ja samalla saataisiin yksityissektorin ensisijaisesti rahallista voittoa hamuilevat liimanäpit pois jaloista lobbaamasta ja pyörimästä. Toki mikään järjestämismuoto ei täysin autuaaksi tee. Erilaisista järjestämismuodoista on esimerkkejä muun muassa ulkomailta ja täysin ongelmaton niistä ei ole mikään.

Ajatellaanpa sitten hetki ihan herrojen ensisijaisen preferenssin eli kustannusten näkökulmasta tätä asiaa, osittain Systolen pääkirjoitukseenkin viitaten. Huomattavia säästöjä saataisiin varmasti aikaan vähentämällä hallintoa. Yhtenä ratkaisuna on että sairaanhoitopiiri tuottaa palvelut itse, varsinkin kun kyse on kansalaisten perusturvallisuuspalvelusta poliisin ja pelastustoimen ohella, johon jatkuva kilpailutus ei sovi. Nyt esimerkiksi ostopalveluna järjestettäessä tarvitaan tietyssä mielessä päällekkäistä hallintoa sekä sairaanhoitopiiriin että palveluntuottajille.

Lisäksi on varsin turha pohtia että kilpailuttamalla saadaan ensihoidon (kiireellinen sairaankuljetus) ambulanssi hankittua jotenkin kuin ihmeen kaupalla halvemmalla, ellei jostain säästetä niin että palvelun laatu tai henkilöstö kärsii. Lisäksi erilaisten poskettoman kalliiden lelujen, kuten helikopterien ylläpitämistä tulisi harkita vasta sen jälkeen kun on turvattu riittävät resurssit ambulanssitoiminnalle ammattitaitoisen henkilöstön kera. Huomattavasti innovaatioita ja sitä kautta myös näitä herrojen rakastamia säästöjä saataisiin varmasti aikaan jos ensihoitajien motivaatiota, niin kauan kuin sitä vielä on, ja ammattitaitoa osattaisiin valjastaa käyttöön laajemmin. Nykyiset organisaatiomallit ja heikko johtaminen romuttavat tehokkaasti edellisen. Näin ollen nykyiset palveluntuottajat eivät tässä asiassa ole juurikaan kyenneet kunnostautumaan. Tosin melko optimistista olisi odottaa tähän asiaan ihmeparannusta sairaanhoitopiirien johdoltakaan.

Lisäksi tarvittaisiin lisää tutkimustietoa muun muassa siitä että minkälainen ambulanssi on yhteiskunnan kustannusten kannalta edullisin. Tästä asiasta olen jonkinlaisia tilastoja nähnytkin. Esimerkiksi potilaan hoitaminen kotona tai jättäminen kotiin silloin kun se on perusteltua, on merkittävä yhteiskunnallinen säästö. Päivystyksen ovista sisälle luikahtaminen kun laittaa saman tien taksamittarin rullaamaan. Uskallankin heittää ilmoille hypoteesin että yksittäinen ambulanssi, jossa toimii ammattikorkeakoulutasoinen sairaanhoitaja/ensihoitaja kykenee huomattavasti paremmin tuottamaan perustellusti X-tehtäviä kuin muut ratkaisut, kuten kahden palomiehen miehittämä yksikkö. Lisäksi on ylipäätään aika erikoista sairaalan sisäiseen maailmaan verrattuna että ilman terveydenhuollon tutkintoa voi nykyään toimia vaativissa terveydenhuollon tehtävissä. On suoranainen ihme ettei asiaan taannoisen valelääkäri ja valehoitajakohun keskellä kiinnitetty sairaalan ulkopuolisen ensihoidon osalta juurikaan huomiota, koska keskustelua käytiin vilkkaasti koulutuksellisesta vähimmäisvaatimustasosta työskennellä terveydenhuollon eri tehtävissä.

Kuljettamatta jättäminen on palveluntuottajien kannalta ongelma, koska kuljettamalla saa nykyisen rahoitusmallin mukaan enemmän rahaa. Eli rahaa pitää tehdä omaan pussiin niin että tukka hulmuaa, jopa valmiuden kustannuksella. Kukaan ei kiinnitä huomiota yhteiskunnan kokonaiskustannuksiin kun palveluntuotanto ja rahakirstut on pilkottu liian moneen toimijaan, joilla kaikilla on omat intressinsä. Tosin terveydenhuollon rahoitusmalleja tulevaisuutta silmälläpitäen on toki jo pohdittukin. Tuskin mitään patenttiratkaisua kuitenkaan on tulossa, koska jokainen instanssi hamuaa omaa etuaan varmasti tämänkin asian valmistelussa. Moni haukkuu vastuullistakin poliittista päätöksentekoa, mutta sitä tarvitaan kipeimmin juuri niissä paikoissa joissa kyse on paljon laajemmasta kuin yhden tai kahden instanssin kapea-alaisesta edusta. Harmittavaista onkin, että hallintovaliokunnassa ei mielestäni osattu tätä ajatusta sisäistää tekstin alussa mainittujen asioiden osalta.

Ensihoidon ja sairaankuljetuksen järjestäminen on ollut kuntien ja on tulevaisuudessa sairaanhoitopiirien lakisääteinen tehtävä. Onkin mielenkiintoista miksi tätä lakisääteistä tehtävää ei haluta suurimmassa osassa Suomea hoitaa itse edes ensihoidon (kiireellinen sairaankuljetus) osalta. Tämä kun toisi järjestelmään huomattavaa kipeästi kaivattua selkeyttä ja vakautta. Terveydenhuoltolaki ei olisi voinut tulla pahempaan aikaan Suomen talouden kannalta katsottuna. Muutokset kun vaatisivat aina jonkin verran rahaa ja kyllä sitä rahaa löytyisi nytkin jos herroilla olisi riittävä tahtotila ja turhat lobbaajat potkittaisiin irti nilkoista roikkumasta. No ei turhaa stressiä. Luotan ja toivon että herrat ja hidalgot osaavat hommansa ja laittavat asiat kuntoon. Harmi vain että hiekkalaatikolla on nyt niin paljon eri tahoja kakkujaan tekemässä että saa nähdä miten käy… Raha puhuu yksittäisissä vuosibudjeteissa, joita leikataan vuodesta toiseen kuin paperiarkkeja esikoulun askartelukerhossa. Jatkuvasti pitäisi saada enemmän vähemmällä. Yhteiskunnan sekä potilaan etu tulee kaukana perässä muun muassa sen takia että kukaan ei tällä hetkellä osaa määritellä toiminnan laatutekijöitä tai todellisia kokonaiskustannuksia yhteiskunnalle. Eikä se yksinkertaista olekaan, kaikki kun ei perustu mustaan ja valkoiseen tai numeroihin ja tilastoihin.

TEKSTI: QUUKKELI