Muistokirjoitus
Markku Murtomaa
26.10.1936 – 1.5.2022
Markku Murtomaa oli koulutukseltaan ortopedian ja traumatologian erikoislääkäri. 1950-luvulla hän kuului Kokemäen vpk:hon, josta hänet saatettiin hälyttää ambulanssin apulaiseksi, sillä siihen aikaan ambulanssissa työskenteli vain yksi henkilö. Murtomaan kipinä ensihoitoon syttyi tuolloin, vaikka hänen tiensä veikin aluksi merille.
Meriltä palattuaan Murtomaa pääsi opiskelemaan Helsingin yliopiston lääketieteelliseen tiedekuntaan. Tutustuessaan 1960-luvun lopulla kirurgiaan Meilahden sairaalassa hän törmäsi Töölön sairaalan lääkäreiden protestointiin. He kieltäytyivät kutsumasta työtään ensiavuksi, koska pitivät sitä ensihoitona. Juuri niihin aikoihin Murtomaan vpk:ssa saama ensihoitokipinä roihahti liekkiin.
1960-1970 -lukujen taitteessa maan liikenne vaati vuosittain 1300 ihmisen hengen. Ongelmaa perustettiin pohtimaan Katastrofitoimikunta, johon myös Murtomaa liittyi. Hän muodosti SPR-aktiivi ja radiopuhelinkauppias Holger Pitkäsen ja anestesiologi Mats Kjellbergin kanssa kolmikon, jonka verkosto ulottui terveydenhuollon ja Puolustusvoimien vaikuttajista aina politiikan huipulle asti. Miehillä oli myös kova palo kehittää sairaankuljetus ensihoidoksi.
Katastrofitoimikunta suunnitteli juhlapyhien ruuhkiin liikennepäivystysambulanssin, jonka lääkinnällinen puoli oli Murtomaan käsialaa. Hän myös päivysti siinä aina kun ehti. Päivystysten yhteydessä toimikunta kehitti hyvän yhteistyön liikkuvan poliisin kanssa. Vaikka elettiin vasta 1970-luvun alkupuolta, Murtomaan kumppaneineen onnistui saada päivystyksiinsä avuksi myös Puolustusvoimien helikopterin.
Murtomaan mukaan uuden luomisessa tärkeintä oli kehitys, joka saatiin aikaan, kun lähdettiin tekemään jotakin, mihin ei ole totuttu. Murtomaa kuuli uransa aikana kyllästymiseen asti kysymyksen: ”Kuinka monta ihmishenkeä uudella toiminnalla pelastetaan?” Hän oli sitä mieltä, ettei ihmishenkien pelastaminen ollut uudistuksissa koskaan merkityksellisintä, paljon tärkeämpää oli viranomaisten, esimerkiksi ensihoidon ja poliisin yhteistyön edistäminen. Murtomaa osasi yhteistyön, neuvotteluissa hän pysyi rauhallisena ja säilytti faktoihin perustuvan asialinjan.
Silloiset kansainväliset tutkimukset kertoivat infarktipotilaiden pitkistä sairaalaan tuloviiveistä sekä maailmalla toimivista sydänambulansseista. Pitkänen solmi yhteistyön Sydäntautiliiton kanssa ja Murtomaa suunnitteli Kjällbergin kanssa sydänambulanssin toiminnan. Epäuskoiset lääkärikollegat kysyivät Murtomaalta, että luuleeko tämä, että lääkärit lähtisivät joskus sairaalasta ulos? Sydänambulanssi alkoi päivystää vuonna 1971 kuljettajan, lääkärin ja kahden lääketieteen kandidaatin voimin. Toinen kandidaateista päivysti asemalla ja antoi kohteeseen ohjeita puhelimitse.
Murtomaalle ja kollegoille heräsi ajatus, että sydänambulanssilla voisi hoitaa muitakin kuin sydänpotilaita. Syntyi idea lääkäriambulanssista, jolle he onnistuivat saada nopeasti rahoituksenkin, mutta Helsingin kaupungin ja HYKS:n päätöstä saatiin odottaa yli vuosi. Vääntöä riitti aloittamisen jälkeenkin, kun johtajalääkärit yrittivät kampittaa toimintaa. Murtomaan mukaan lääkäreiden kotikäyntien pitkä historia ja potilasta hoitavan ensimmäisen yksikön tärkeys oli unohdettu.
Murtomaata katsottiin kieroon, kun hän ei edelleenkään halunnut perustella toimintaa pelastetuilla ihmishengillä. Katse oli pitemmällä tulevaisuudessa, hän pohti, mitä paikalla olevat ihmiset pitäisi saada tekemään ennen ambulanssin tuloa.
Vuonna 1971 Murtomaa oli perustamassa Tehopelastusryhmää, jonka tarkoituksena oli parantaa ammattiryhmien ja kansalaisten elvytystaitoja. Ryhmän toiminta asettui Merivartioston ja pelastustoiminnan väliin. Viranomaiset eivät pitänet siitä eikä SPR:kään halunnut ottaa sitä siipiensä suojaan. Viranomaiset tulivat lopulta Tehopelastusryhmälle kateelliseksi, koska se sai näytöksillään paljon medianäkyvyyttä.
Tammikuussa 1976 esitettiin, että valtio tukisi vain julkisen puolen ambulansseja. Yrittäjät masinoivat mielenosoituksen ja ajoivat ambulanssinsa eduskuntatalon eteen. Murtomaa sai puhelun lääkintöhallituksesta, hänen apuaan tarvittiin nopeasti tilanteen selvittämiseksi. Kolmen kuukauden mittaiseksi suunniteltu pesti alkoi heti, mutta se muuttui lopulta viraksi. Murtomaa oivalsi, että siihenastisissa töissään alan opiskelijoiden luennoitsijana hän oli pystynyt puhumaan lähinnä periaatteista, mutta uudessa työssään hän saattoi antaa määräyksiä ja pystyi oikeasti vaikuttamaan asioihin.
Murtomaan kädenjälki alkoi näkyä: Määräykset huomioivat enemmän rauhanajan uhkia ja asioita määrättiin enemmän ensihoidon näkökulmasta. Liikenteeseen saatiin paremmin hoitamisen mahdollistavia ambulansseja, sairaankuljetushenkilöstön pätevöittämiskurssit ja palomiesten sairaankuljetuskurssit aloitettiin. Lopulta tuli se ensihoitaja-tutkintokin. Sairaaloiden valmiussuunnittelu alkoi nojata SPR:n sijasta sen omaan henkilökuntaan.
Murtomaa otti kantaa hätäkeskusverkoston suunnitteluun, koska siinä potilasnäkökulmaa käsitteli vain SPR. STM lähetti hätäkeskuksiin asiantuntijalääkäreiden laatiman hälytyskansion, vaikka se ei suunnitelmiin kuulunutkaan.
Murtomaa pyydettiin selvitysmieheksi, kun Suomeen alettiin suunnitella lääkärikopteritoimintaa. Hän yritti laittaa kopterin kahdesti valtion budjettiinkin, mutta ei saanut asiaa läpi.
Murtomaa haki oppia, esitteli suomalaista toimintaa ja verkottui ulkomailla, missä hänen osaamisensa myös noteerattiin. Hän työskenteli WHO:n asiantuntijana, ja oli pohtimassa muun muassa Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden ja alkavan HIV-epidemian seurauksia. Myös Armenian ja Mexico Cityn maanjäristyksissä kaivattiin Murtomaan asiantuntemusta.
Kun Murtomaa luennoi belgialaisessa yliopistossa suuronnettomuusepidemiologiasta, NATO pyysi hänet kemikaalionnettomuuksia käsittelevään työryhmäänsä. Kuusi vuotta kestänyt yhteistyö avasi Murtomaalle ovet USA:han. Hän tutustui Los Angelesissa ja Atlantassa ensihoidon ja poliisin tekemään taktiseen ensihoitoon, ja onnistui sopimaan suomalaisille kaksi paikkaa heidän kurssiltaan. Sitä ennen kurssilla ei juurikkaan ulkomaalaisia ollut nähty.
Kun kurssilaiset palasivat Suomeen, uuden osaamisen tarvetta tietenkin epäiltiin. Toimintaa ei perusteltu taaskaan pelastetuilla ihmishengillä, vaan poliisin kanssa tehtävällä aidolla yhteistyöllä.
Teksti Marko Partanen
Kuva Juha-Pekka Laakso
