Potilasturvallisuus. Se on asia, jolla terveydenhuoltoalalla voidaan perustella ihan mitä vaan, ja aina toimii. Olemme lukeneet vuosien varrella lukuisia opinnäytetöistä ja tutkimuksista tehtyjä juttuja. Aina niiden sanomaa perustellaan potilasturvallisuudella. Olipa kyseessä kova lääketiede, pehmeämpi hoitokeissi tai jotakin siltä väliltä, niin aina toiminnan tehostamisen tarvetta perustellaan potilasturvallisuudella. Ja jos oikein olen ymmärtänyt, niin perustelija on poikkeuksetta oikeassa.

Työnantajan puolelta potilasturvallisuuden haluttaisiin varmaankin olevan sellainen kiva juttu, mikä tehdään siinä oman työn ohessa siten, että se ei maksa mitään. Koska sellainen ei ole mahdollista, ovat työnantajat varmaankin miettineet tarkasti, missä yhteydessä potilasturvallisuus kannattaa nostaa keskusteluun.

Ei työnantaja puhu potilasturvallisuudesta silloin, kun pitäisi paikata hoitajapulaa. Pusketaan vain vanhoilla riittämättömillä vahvuuksilla eteenpäin, potilasturvallisuushan hoituu siinä sivussa. Ei potilasturvallisuudesta puhuta silloin, kun pitäisi panostaa hoitohenkilökunnan hyvinvointiin, sillä asia voidaan hoitaa pois päiväjärjestyksestä vaikkapa itse tulostettavilla ja kaverille ojennettavilla kiitoskorteilla. Sillä tavoin sitä paitsi positiivisen palautteen antaminen voidaan ulkoistaa, eikä siihen tarvitse kuluttaa kallista aikaa. Ei siis ole ihme, ettei potilasturvallisuuteen olla valmiita satsaamaan, kun kerran aidon kiitoksenkin sanomista pidetään jo liian kalliina.

Hoitajalakon ja siitä aiheutuvan suojelutyön yhteydessä potilasturvallisuus on noussut kuin noussutkin työnantajien huulille. Se on kirjoitettu oikein lapulle ja lausuttu ääneen. Tilanne on muuttunut. Nyt hoitajat, jotka ovat olleet hoitamistaan potilaista ja omasta jaksamisestaan huolissaan, ovat äänestäneet jaloillaan. Ja mitä tekee työnantaja? Hän menee mediaan potilasturvallisuuskortti edellä. Oi työnantaja, miksi et kertonut aiemmin, että olet huolissasi potilasturvallisuudesta. Siten olisit saanut hoitajasta heti kaverin, eikä lakkoa olisi välttämättä tarvittu.

HUS:n johtajaylilääkäri Markku Mäkijärvi vetäisi Ylen uutisissa ässän hihastaan. Hän ei puhunut potilasturvallisuudesta, vaan vertasi hoitajien lakkoa Venäjän hyökkäyssotaan Ukrainassa. Sanottakoon näin, että se ei ollut kaikista paras tervetuloapuheenvuoro HUS-alueelta turvapaikan saaneille Ukrainan pakolaisille, eikä oikein muillekaan Suomeen tulleille pakolaisille.

Markun kommentti oli ennemminkin omiaan ruokkimaan potilasturvattomuutta. Hänen repliikkinsä tuskin koettiin olevan kovin sovitteleva myöskään lakossa olevien hoitajien leirissä. Sitä pohtiessa tuleekin mieleen kolme kysymystä: Haluaako HUS eroon lopuistakin hoitajista? Mistä korvaavat hoitajat ovat tulossa? Ja ovatko lentokoneet jo ilmassa? Markun sytyttämä leimahdus lienee jo hiipunut, mutta totta puhuen palopaikalla tuoksahtaa vieläkin hänen heittämänsä bensiini.

Markku ei silti tahtonut kenellekään mitään pahaa, vaan hänet ymmärrettiin väärin. Sen kertoi meille hallinnollinen ylilääkäri Veli-Matti Ulander, joka pyysi Markun puolesta anteeksi ja kertoi lopulta sen, mitä Markku Ukraina-tokaisullaan oikeasti tarkoitti. Hyvä Veli-Matti! Nyt tuntuisikin jo paljon turvallisemmalta, ellet olisi vetäissyt sitä potilasturvallisuuskorttia. Juuri sitä samaa, millä hoitohenkilökunta on jo vuosia perustellut työolojensa parantamisen tarvetta. Ehkä Veli-Matti tarjoilikin työntekijöilleen vain samaa lääkettä kuin mitä johto on heiltä saanut. Potut pottuina vai pitäisikö Markun tyyliin todeta, että silmä silmästä – on nimittäin raflaavampaa menettää ruumiinosa kuin elintarvike.

On hyvä kysymys, miksi hoitajien asioita ei ole laitettu aiemmin kuntoon. Siihen vastauksen tietävät muiden muassa Markku ja Veli-Matti sekä heidän kaltaisensa ihmiset, mutta mitä luultavammin heiltä asiaa kysyttäessä he eivät kertoisi asiasta koko totuutta.

HUS:n hallintoylihoitaja Marja Renholm puolestaan valittelee, että lakon aikaiseen suojelutyöhön ei ole saatu sitä henkilömäärää, joka työntekijäjärjestöjen kanssa on sovittu. Hoitajat ovat puolestaan vuosia valittaneet sitä, että töissä ei normaali- tai poikkeusoloissakaan ole ollut riittävää määrää henkilökuntaa. Työtaisteluaikakaudella henkilöstövajeen jotenkin ymmärtää, se on väliaikaista, mutta normaalina aikana jatkuvaa vajetta ei oikein voi ymmärtää.

Johtajaylilääkäreiden rukousliikkeet suuntautuvatkin nyt sosiaali- ja terveysministeriöön ja Arkadianmäelle, joiden toivotaan masinoivan äkkiä lain, jolla lakossa olevat hoitajat saataisiin pikaisesti töihin. Nopeampi keino olisi varmaankin poikkeusolojen julistaminen. Miksi työnantajat eivät pyydä valmiuslain soveltamista, se olisi jo valmiinakin ja senhän työnantajat kokivatkin vähän aikaa sitten oikein käyttökelpoiseksi työkaluksi. Ihan vaan potilasturvallisuuden kannalta ajatellen.

Se, että hoitajat eivät jaksa, on kai vaan sitä työntekijöiden alituista marmatusta, ja nyt ne perkeleet ovat vielä lakossakin. Pöyristyttävää! Johtajaylilääkärit, johtajaylihoitajat ja johtajaylikaikki voisivatkin kurkata peiliin ja kysäistä sieltä katsovalta kuvatukselta: Voinko minä tehdä jotakin muutakin kuin kirjoittaa viestinnän kanssa huomenissa uuden tiedotteen potilasturvallisuudesta?

Potilasturvallisuuden paranemiseen tai edes sen normalisoitumiseen löytynee tällä haavaa tehokkaitakin keinoja, mutta niihin ei lukeudu se, että potilasturvallisuudella lyödään kaveria päähän.

Teksti Marko Partanen