Ensihoitohenkilöstöön kohdistuvaa tutkimusta on pyritty lisäämään ja näin ymmärtämään alaa ja sen harjoittajia paremmin. Ensihoitohenkilöstön ammatti-identiteettiä käsittelevän tutkimuksen tiimoilta tehtiin katsaus sairaankuljetuksen ja ensihoitopalvelun kehitykseen, sillä historian ymmärtäminen edesauttaa ymmärtämään syitä nykyisellekin ensihoitopalvelun kehitykselle. Tuoreita tutkimustuloksia odoteltaessa esitellään jo hieman kyseistä osiota ja pohditaan myös nykypäivään sijoittuvia ensihoitohenkilöstöä koskettavia muutoksia, haasteita ja kehityssuuntia. Kaikki nämä näkökulmat ovat oleellisia ensihoitohenkilöstön ammatti-identiteettiä pohdittaessa.
Ensihoitoala on nykyisessä muodossaan nuori ala, mutta sen juuret sotilaslääketieteessä ja sairaankuljetuksessa ulottuvat kauas historiaan. Historiasta löytyy monia ensihoitoalan kehitystä ohjailevia tekijöitä, minkä vuoksi historian ymmärtäminen on kokonaisuuden kannalta tärkeää. Kautta aikain ihmiset ovat pyrkineet hoitamaan läheisiään ja kyydinneet heitä hoidon piiriin. Ensihoidon tästä erottaa järjestäytynyt toiminta, ammattitaitoinen henkilökunta sekä hoidolliset näkökulmat.
Sotilaslääketiedettä pidetään alan eräänlaisena pioneerina. Sotakentillä on suoritettu sotilaiden hoitoa jo 1300-luvulta lähtien. Tällä historialla on myös tiedollinen anti, sillä sotakentiltä on saatu etenkin traumojen hoidon osalta arvokasta tietoa, jota on myöhemmin pystytty soveltamaan siviilipuolen ensihoitoon. (Järvinen 1998.) Lisäksi sodankäynnissä on korostunut haavoittuneiden kuljettaminen. Esimerkiksi 1800-luvun lopulla ranskalainen lääkäri Dominique-Jean Larrey kehitti maailmalla tehokasta ilma-aluksia hyödyntävää haavoittuneiden sotilaiden evakuointijärjestelmää. Havaittiin, että järjestelmän ansiosta useita ihmishenkiä säästyi. Tätä voidaan pitää pohjana ajatukselle tehokkaan potilaiden kuljetusjärjestelmän tärkeydestä. (Ortiz 1998.)
Helsingin palolaitoksen kaksi ensimmäistä sairaankuljetusajoneuvoa vuonna 1925.
Eräs suomalainen sotaveteraani muisteli katselleensa pikkupoikana 1930-luvulla Tampereella keskuspaloaseman aidalla, kun vapaaehtoiset palomiehet lähtivät kyyditsemään potilasta sairaalaan kärryjen kanssa hölkkäillen. Ensihoidon kehitys on lähtenyt liikkeelle nimenomaisesti sairaankuljetuksesta ja alussa tehtävänä oli lähes ainoastaan potilaan kuljettaminen hoitoon. Nähtiin, että mitä nopeampi kuljetus on, sitä nopeammin potilas saa apua. Suomessa ensiaputasoista kuljetuspalvelua tarjottiin 1960-luvulle asti. Toiminta perustui pitkälti palokuntien, vapaaehtoisten henkilöiden ja erilaisten järjestöjen tarjoamaan apuun. Ei ollut myöskään tavatonta, että sairaankuljetusta suoritettiin taksilla. (Järvinen 1998.)
Ensihoidon kehitys lähti 1960-luvun loppupuolella etenemään yhä kiihtyvällä tahdilla. Vuonna 1969 perustettiin ensimmäinen sairaankuljetuskomitea (Järvinen 1998). 1972 astui voimaan kansanterveyslaki (66/1972, 14. §), jossa sairaankuljetuksen järjestäminen velvoitettiin kuntien vastuulle. Tämä oli alkua yhä järjestäytyneemmälle palvelun kehitykselle. Toimintaa alettiin suunnata pelkän kuljettamisen sijasta myös hoidon aloittamiseen kentällä ja sairaankuljetuksessa vaadittavasta koulutuksesta alettiin myös käydä keskustelua (Järvinen 1998). Palvelua toteuttivat käytännössä pelastuslaitokset, kolmas sektori sekä yksityiset toimijat (Nyström 2006).
Kesäinen kuva Kallion vanhalta paloasemalta vuodelta 1971. Tuolloin työasuksi saatiin palopäällikkö Rainer Alhon ideoimat valkoiset sairaankuljetustakit. Kuvassa myös tuon ajan uusimmat sairaankuljetusautot. Kuva: Palomuseon kokoelmat.
70- ja 80-luvuilla sairaankuljettajia koulutettiin, välineistö kehittyi ja lääkkeitäkin lisättiin auton varustukseen. Tämän myötä sairaalan ulkopuolinen hoito pystyttiin aloittamaan aikaisempaa tehokkaammin. Hälytysjärjestelmiä kehitettiin luoden malleja riskinarvioista sekä porrastetuista vasteista. Kehitystä vauhditti sairaankuljetuspalvelun lisääntynyt tarve, sillä esimerkiksi liikenneonnettomuuksissa loukkaantuneiden määrä oli Suomessa huipussaan 1970-luvun alussa. (Keski-Suomen pelastuslaitos 2019; Nyström 2006; Järvinen 1998.)
Vuonna 1994 astui voimaan asetus sairaankuljetuksesta (565/1994). Nykyhetkestä tarkastellen kyseistä asetusta voisi luonnehtia hyvin suurpiirteiseksi, sillä siinä määriteltiin monia edellytyksiä termillä ”asianmukainen”. Esimerkiksi toimintaedellytyksiksi silloisessa sairaankuljetuksessa määriteltiin ”asianmukainen koulutus” sekä ”asianmukainen sairaankuljetuskalusto ja -varustus”, sisältöjä sen tarkemmin avaamatta. 90-luvulta kantautuvat monet muistelut kertovat, että suurpiirteisestä ohjeistuksesta johtuen lain pykälän tulkinta oli maanlaajuisesti tarkasteltuna monimuotoista, ja sitä myötä käytännön toteutus jatkui kirjavana.
Helsinkiin perustettiin ensimmäinen lääkäriyksikkö 1970-luvulla. Lääkärihelikopteri Medi-Heli nousi ilmaan 1990-luvulla, minkä jälkeen lääkäriyksiköt ovat yleistyneet. Tämä kuva on Päijät-Hämeen lääkäriyksiköstä.
Henkilö- ja käytännöntasolla kehitystä tarkastellessa ensihoidon toteutuksen ja laadun voidaan väittää pohjautuneen pitkälti kunkin alueen vastuuhenkilöiden ja ennen kaikkea kentällä olevan henkilöstön motivaatioon, osaamiseen, käytännönkokemuksiin ja niiden kautta muodostuneisiin toimintamalleihin. Toki, kuten kaikessa, myös raha ja resurssit lienevät olleen ratkaisevassa roolissa. Ensihoidosta vastaavat kunnanlääkärit omasivat vaihtelevan ymmärryksen sairaalan ulkopuolisesta toiminnasta, ja teoriatietoa sitä tukemaan oli nykypäivään verrattuna niukasti saatavilla. Maailmalla kerätty tutkimustieto ei myöskään ollut lainkaan niin laajasti hyödynnettävissä kuin nykypäivänä. (Järvinen 1998.) On myös hyvä huomioida, että toimintaympäristö oli erilainen, sillä yhteiskunnalliset asenteet erosivat nykypäivän yhteiskunnasta.
Tutkitun tiedon löytäminen sairaankuljetuksesta osoittautui mahdottomaksi. Henkilötasolla asioista tiedustellen kuitenkin ilmeni, että sairaankuljetusta toteutettiin suurella sydämellä. Tuon ajan toimintamalleista käydyistä muistelukeskusteluista esiin nousi toistuvasti halu auttaa kaikin mahdollisin keinoin. Tunnuttiin omaavan eräänlainen omistautuminen ammatille ja tietoa, ideoita sekä keinoja alan kehittämiseksi pyrittiin aktiivisesti löytämään. Halu toiminnan kehittämiseen oli suurta.
Covid-19 -pandemia viimeistään teki hengityssuojaimista arkipäiväisen.
Tuolloin koulutustaustana sairaankuljetuksessa työskentelevillä henkilöillä oli muun muassa lääkintävahtimestari-sairaankuljettajan koulutus tai palomiehen koulutus, jonka opetus vuosien saatossa tarjosi yhä enemmän valmiuksia myös potilaiden hoitamiseen. Lisäksi alettiin tarjota kurssimuotoista opetusta jo työelämässä olevalle henkilöstölle. (Järvinen 1998.) Vuonna 1998 aloitettiin täysin uutena tutkintona korkeakoulutasoinen ensihoitaja AMK koulutusohjelma neljän eri ammattikorkeakoulun voimin.
2000-luvun alkupuolelle on sijoittunut monitahoista edistymistä. Merkittäviä sairaankuljetusta/ensihoitoa koskettavia lakiuudistuksia ei säädetty, mutta ensihoitolääketiede kehittyi huimaa vauhtia ja tieteenalalla suoritettujen tutkimusten ansiosta ensihoito sai kaipaamaansa näyttöön perustuvuutta hoitotyön toteuttamiseksi. Myös tiedonkulku nopeutui ja kansainvälisten tutkimusten hyödynnettävyys helpottui. Tiedon lisääntymisen ja ensihoitoon suuntaavan koulutuksen myötä henkilöstön teoreettiseen osaamisen voidaan ajatella kasvaneen. Nämä kaikki johtivat vähitellen asenteelliseen murrosaikaan, jolloin termin sairaankuljetus käyttö väheni ja sen sijasta käytettiin enenevissä määrin termiä ensihoito.
Vuoden 2010 lopulla julkaistu uusi terveydenhuoltolaki (30.12.2010/1326) sekä sitä täydentävä Sosiaali- ja terveysministeriön asetus ensihoitopalvelusta (6.4.2011/340) velvoittivat ensihoidon järjestämisvastuun kunnilta sairaanhoitopiirien kuntayhtymille. Uusi laki sekä asetus antoivat ensihoidolle maanlaajuisesti yhtenäisemmät suuntaviivat ja aiemmin vallalla ollut toteutuksen tulkinnanvaraisuus väheni. Lakitermistö vaihtui myös lopullisesti ensihoidoksi sairaankuljetuksen jäädessä taka-alalle. Ensihoitopalvelulle määriteltiin selkeät yhdenmukaiset johto- ja valvontarakenteet sekä vaatimukset henkilöstön koulutuksen suhteen.
Vuonna 2011 voimaan tullut terveydenhuoltolaki ja ensihoitoasetus linjasivat muun muassa ensihoidon järjestämistä ja työntekijöiden kelpoisuutta.
Ensihoidon osalta uusi terveydenhuoltolaki astui voimaan 1.1.2013 ja asetuksen pykälät hiljakseen siten, että niistä viimeisen tuli täyttyä 1.1.2014. Pitkä siirtymäaika oli kohtuullinen, sillä määräysten täyttäminen edellytti suuria organisaatio- ja toimintamallimuutoksia. Ensihoidon osalta vuonna 2017 lakiin tehtiin pieniä lisäyksiä ja vuonna 2018 asetus annettiin uudelleen siten, että sen tulkinta oli yksiselitteisempää ja selkeämpää. Muutokset korostivat yhtenäisen kokonaisuuden muodostamista ensihoidon ja sen yhteistyötahojen välillä. (Terveydenhuoltolaki 30.12.2010/1326; Sosiaali- ja terveysministeriön asetus ensihoitopalvelusta 24.8.2017/585.) Nämä lain pykälät ovat edelleen vuonna 2022 voimassa ja ensihoitopalvelu on saanut kehittyä uusien ohjeistuksien alla kohta kymmenen vuotta.
Nykypäivänä, vuonna 2022, ensihoito on osa erikoissairaanhoitoa ja ensihoitopalvelu tulee järjestää kokonaisuutena terveydenhuollon päivystyspalveluiden kanssa (Kuntaliitto 2020; Terveydenhuoltolaki 30.12.2010/1326, 3. §, 39. §). Terveydenhuoltolaissa (30.12.2010/1326, 40. §) ensihoitopalvelun tehtäviksi määritellään äkillisesti sairastuneen tai loukkaantuneen potilaan hoidon tarpeen arvio ja hoito sairaalan ulkopuolella sekä tilanteen niin vaatiessa, kuljetus asianmukaisimpaan hoitopaikkaan. Lisäksi ensihoitopalvelun tehtäviksi määritellään potilaiden kiireelliset siirtokuljetukset, ensihoitovalmiuden ylläpito, potilaiden ja muiden osallisten ohjaaminen psykososiaalisen tuen piiriin, virka-avun antaminen viranomaisille sekä alueen varautumis- ja valmiussuunnitelmien laatiminen yhdessä muiden toimijoiden kanssa.
Suomen sairaanhoitopiirien erityisvastuualueet muodostuvat 20:stä sairaanhoitopiirin kuntayhtymästä (Kuntaliitto 2020). Jokaisella erityisvastuualueella tulee olla oma ensihoitokeskuksensa, jonka tehtävien järjestämisestä tulee sopia erikoissairaanhoidon järjestämissopimuksessa. Ensihoitokeskus luo alueelleen isossa mittakaavassa määriteltäviä kriteereitä kuten potilaiden tavoittamisaikoja sekä hätäkeskuksen hälytysohjeita. Lisäksi se on vastuussa ensihoitopalvelun lääkäritasoisesta päivystystoiminnasta ja helikopteritoiminnan suunnittelusta. Ensihoitokeskus myös laatii alueensa lääketieteelliset hoito-ohjeet sekä varautumis- ja valmiussuunnitelmat. Se on osoitettu tahoksi, joka vastaa ensihoidon yhteensovittamisesta isommaksi kokonaisuudeksi. Tällä tarkoitetaan ensihoidon ja muiden toimijoiden sujuvaa ja toisiaan täydentävää yhteistyötä sekä ensihoidon huomioimista valtakunnallisena kokonaisuutena. Lisäksi ensihoitokeskus valvoo alueensa ensihoidon tunnuslukuja ja vaikuttavuutta yhdessä sairaanhoitopiirin kanssa. (Terveydenhuoltolaki 46. §; Sosiaali- ja terveysministeriön asetus ensihoitopalvelusta 3. §.) Sairaanhoitopiirien kuntayhtymät laativat oman alueensa ensihoidon palvelutasopäätöksen nojaten sosiaali- ja terveysministeriön asetukseen ensihoitopalvelusta sekä ohjeeseen ensihoitopalvelutasopäätöksen laatimisesta (Sosiaali- ja terveysministeriö 2017).
Hengityskoneet yleistyivät ambulansseissa 2010- ja 2020-lukujen taitteessa.
Operatiivisesti ensihoitopalvelun toiminta on siis periaatteessa johtorakenteiden osalta maanlaajuisesti yhdenmukaista kenttäjohtajan vastatessa oman alueensa operatiivisista resursseista ja ensihoitolääkärin toimiessa lääkinnällisenä johtajana liittymillään tehtävillä. Sairaanhoitopiirien ratkaisut ensihoitopalvelun toteuttamisesta ovat kuitenkin edelleen moninaisia. Palvelun tuottajana voi toimia sairaanhoitopiiri itse, pelastuslaitos tai yksityinen palveluntuottaja. Palvelu voidaan toteuttaa myös näiden toimijoiden yhdistelmänä eli monituottajamallilla. Jokaisella alueella on oltava hoitotason ensihoitoyksiköitä. Näiden yksiköiden lisäksi, sairaanhoitopiiristä riippuen, ensihoitopalvelu muodostuu perustason yksiköistä, yhden ensihoitajan yksiköistä, hybridiyksiköistä sekä muista ensihoidon erikoisyksiköistä. Työtä käytännöntasolla tiiviisti ohjailevat niin ensihoitokeskuksen ohjeistukset, sairaanhoitopiirin ohjeistukset kuin oman organisaation sisäiset ohjeet ja tavat.
Sosiaali- ja terveysministeriö julkaisi vuonna 2016 loppuraportin ensihoitopalvelun toiminnan valtakunnallisesta selvitystyöstä. Loppuraportissa esiin nostetaan ongelma tilastollisen tiedon puuttumisesta ensihoidon osalta. Ongelma todetaan merkittäväksi, mutta korjattavissa olevaksi. Tiedon tehokas hyödynnettävyys edellyttäisi sen keräämistä sosiaali- ja terveystoimen lähtökohdista unohtamatta potilasnäkökulmaa. Tilastollisten tietojen puuttuminen vaikeuttaa palveluiden kehittämistä tarkoituksenmukaisimpaan suuntaan, sillä päätöksiä ei pystytä perustamaan näyttöön. Tilastollisten tietojen puuttumisen ongelmiin on pyritty vastaamaan valtakunnallisella ensihoidon kirjaamisjärjestelmällä (KEJO-järjestelmä). (Sosiaali- ja terveysministeriö 2016.) KEJO-järjestelmän käyttöönotto on kuitenkin viivästynyt.
Pitkään valmistellun sote-uudistuksen on tarkoitus astua voimaan 1.1.2023. Uudistuksen myötä sosiaali- ja terveyspalvelut sekä pelastustoimen palvelut järjestetään hyvinvointialueiden alaisuudessa. Hyvinvointialueita tulee olemaan 22 kappaletta. Tällä tavoitellaan yhdenvertaisuutta, henkilöstön riittävän osaamisen turvaamista, turvallisuutta sekä keinoja vastata muuttuvan yhteiskunnan tarpeisiin. (Valtioneuvosto 2021.)
Sote-uudistukseen liittyen on julkaistu Selvitys ensihoitopalvelusta 2021 loppuraportti. Selvityksen tavoitteena oli kartoittaa ensihoidon järjestämistapojen tämänhetkistä tilaa sekä tutkia eri alueiden kehityssuuntia ensihoitopalvelun suhteen. Palvelun nähtiin painottuvan enenemissä määrin sairaanhoitopiirien oman tuotannon suuntaan, joskin pelastuslaitokset tunnistettiin edelleen merkittävinä palveluntuottajina. Sairaanhoitopiirit näkivät eduksi ensisijaisesti yhteistyön muiden sote-toimijoiden kanssa ja pelastuslaitokset korostivat pelastuksen ja ensihoidon välistä synergiahyötyä. Eri toimijoiden mielipiteet olivat yhtenäisiä palvelun rahoitusmallin ja mitattavuuden kehittämistarpeesta sekä ensihoitajien tehtävänkuvan muutoksesta ja sen mukanaan tuomista vaatimuksista osaamisen laaja-alaisuudelle. (Sosiaali- ja terveysministeriö & Sisäministeriö 2021.)
Ensihoitajat ovat tottuneet vuosien varrella kantamaan paljon kalustoa potilaan luokse. Sähköiset potilastietojärjestelmät yleistyivät ensihoitajien käytössä 2010-luvulla.
Nykypäivän ensihoitoa haastavat yhteiskunnalliset muutokset sekä kasvava palveluntarve. Väestö ikääntyy ja monisairaiden ihmisten lukumäärä kasvaa. Ensihoitopalvelulta tarvitaan jatkossakin luovia ratkaisuja, joilla vastata kasvavan kysynnän tarpeisiin. Ilmiö on tunnistettu myös maailmanlaajuisesti (O´Meara & Duthie 2018; Thurman ym. 2020). Vuonna 2016 julkaistussa ensihoitopalvelun toiminnan valtakunnallisen selvitystyön loppuraportissa viitattiin myös näkemykselliseen palvelunkehitykseen ja ensihoitohenkilöstön osaamisen kattavampaan hyödyntämiseen (Sosiaali- ja terveysministeriö 2016).
Ensihoitohenkilöstön ammatti-identiteetistä ja osaamisesta puhuttaessa on lähes välttämätöntä nostaa esille myös oma laillistettu ammattinimike. Nykyisin Suomessa valmistuu vuosittain noin 300 ensihoitaja AMK:ta, noin 300 perustason ensihoitajaa sosiaali- ja terveysalan perustutkinnolla sekä hieman vajaa 140 pelastajatutkinnon suorittanutta henkilöä. Ensihoitajan nimikkeen lisääminen laillistettaviin ammattinimikkeisiin on ollut tiiviin keskustelun kohteena jo vuosia. (Sosiaali- ja terveysministeriö 2016; Tehy 2020.) Vielä julkaisemattomien tutkimustulosten mukaan 89 % (n=538) sairaalan ulkopuolisessa akuutissa ensihoidossa toimivista hoitotason, perustason ja pelastaja/palomies-ensihoitajista kannattaa Ensihoitaja AMK:n laillistettua ammattinimikettä (Suokonautio, julkaisematon).
Ensihoitajien osaamisvaatimusten pohdinnassa ei voida välttyä koulutuksen tarkastelulta. Sosiaali- ja terveysministeriön loppuraportissa valtakunnallisesta ensihoitopalvelun toiminnan selvitystyöstä nostetaan esiin esimerkiksi seuraavaa: ”Merkittävä osa koulutuksesta suuntaa hätätilapotilaiden hoitoon. Tavoitteena nähdään nyt uudistuvan ensihoitopalvelun sisällön osaamisvaatimukset laajemmin kuin yksinomaan hätätilapotilaita koskevana sisältönä.” (Sosiaali- ja terveysministeriö 2016.) Selvitys ensihoitotyöstä 2021 loppuraportissa jatketaan kyseistä teemaa. Siinä todetaan, että ensihoitajien tämänhetkinen tehtävänkuva tulisi tunnistaa ja osaamistarpeet kartoittaa, jotta ymmärrettäisiin millaista osaamista työnkuva nykypäivänä edellyttää. Tämän jälkeen tulisi arvioida vastaako tämänhetkinen koulutus toimintaympäristön tarpeisiin. Selvityksessä todetaan, että ensihoitajien työnkuva on yhä vaativampi ja ensihoito on siirtymässä alati hoidollisempaan suuntaan. Nykyisten koulutusvaihtoehtojen ei nähdä tukevan tätä riittävästi. (Sosiaali- ja terveysministeriö & Sisäministeriö 2021.)
Lopuksi on syytä palata vielä huomaamaan, että vertailtaessa 1990-luvun sairaankuljetusta ja 2020-luvun ensihoitoa on toiminnassa havaittavissa merkittäviä muutoksia, vaikka perusajatus potilaan luo menemisestä ja hänen auttamisestaan on sama. Ensihoitopalvelu on laajentanut toimintaansa kiireellisen ensihoidon piiristä kiireettömän ensihoidon puolelle. Palvelujärjestelmän muuttumisen lisäksi myös yhteiskunnalliset muutokset ovat muovanneen työnkuvaa. Huomion arvoista on, että iso osa ensihoidon henkilöstöstä on työskennellyt läpi monien muutosvaiheiden. He lienevät omaksuneen matkan varrella valtavat määrät uutta tietoa, uusia ohjeita ja sääntöjä sekä toimintamalleja päivittäen osaamistaan jatkuvasti. Samalla he ovat todennäköisesti keränneet hurjan paljon arvokasta kokemusta, jota koulutuksen kehittämiselläkään ei pystytä tarjoamaan uutena alalle tuleville. Ensihoitopalvelun rakenteiden selkeytyessä huomionarvoista voisikin olla myös keskittyminen urakehitysmahdollisuuksiin ja sitä kautta ensihoitohenkilöstön omaaman tiedon ja taidon täysimittaiseen hyödyntämiseen myös kehittämistyössä.
Kirjoittajat:
Beeda Suokonautio, Ensihoitaja YAMK, beeda.suokonautio@gmail.com
Hilla Nordquist, Ensihoidon yliopettaja, Xamk
Kuvat:
Signe Brander, Helsingin kaupungin museon kokoelmat, Palomuseon kokoelmat, Marko Partanen
Pääkuvassa: Työntöpaarit ja sairaankuljetusrattaat Helsingissä pohjoisen paloaseman pihalla vuonna 1909. Asema sijaitsi osoitteessa Meritullinkatu 12. Silloinen palolaitos sai uuden ja vastuunalaisen tehtävän, kun sairaankuljetus määrättiin sen hoidettavaksi 10.03.1905 alkaen. Kuva: Signe Brander, Helsingin kaupungin museon kokoelmat.
Lähteet:
Asetus sairaankuljetuksesta 28.6.1994/565.
Järvinen, A. 1998. Hoitaja vai kuljettaja? Suomalaisen sairaankuljetuksen ja ensihoidon historia. Suomen Ensihoidon Tiedotus Oy.
Kansanterveyslaki 28.1.1972/66.
Terveydenhuoltolaki 30.12.2010/1326.
Thurman, W., Moczygemba, L. R., Tormey, K., Hudzik, A., Welton-Arndt, L. & Okoh, C. 2020. A scoping review of community paramedicine: evidence and implications for interprofessional practice. Journal of Interprofessional Care 2, 1–11.
Nyström, S. 2006. Sata vuotta sairaankuljetusta Helsingissä. Kvartti 1, 60–70.O’Meara, P. & Duthie, S. 2018. Paramedicine in Australia and New
Zealand: A comparative overview. Australian Journal of Rural Health 5, 363–368.
Ortiz, J. M. 1998. The Revolutionary Flying Ambulance of Napoleon´s Surgeon. U.S. Army medical journal 8-98, 17–25.
Sosiaali- ja terveysministeriön asetus ensihoitopalvelusta 24.8.2017/585.
Keski-Suomen pelastuslaitos. 2019. Ensihoidon historia.
Kuntaliitto. 2020. Erikoissairaanhoito. Päivitetty 2.12.2020.
Sosiaali- ja terveysministeriö. 2017. Ohje ensihoitopalvelun palvelutasopäätöksen laatimisesta.
Valtioneuvosto. 2021. Mikä sote-uudistus?
