Ensihoitolääkäri Toni Pakkanen vertasi väitöksessään aivovammapotilaiden selviytymistä kahdella alueella. Se oli hänestä vähän pelottavaakin, sillä toinen alueista oli hänen työpaikkansa. Pakkanen ei silti pidä vastakkainasettelusta ja pystyy tarvittaessa kyseenalaistamaan myös oman väitöksensä.

Ensihoitajataustainen lääkäri Toni Pakkanen alkoi visioida väitöskirjaansa 13 vuotta sitten. Hänellä ei ollut realistista käsitystä siitä mihin hän lähti mukaan. Opintopisteisiin suhteutettuna väitös vastaa neljän vuoden päätoimista opiskelua, johon Pakkanen laskee käyttäneensä sivutoimisesti noin 10 vuotta.

 

Yksi kriteeri kriittiselle potilaalle

Ensimmäisessä tutkimuksessaan Pakkanen teki viiden vuoden mittaisen katsauksen lääkäriyksiköiden hoitamiin kriittisiin potilaisiin, jossa potilaiden toipumista seurattiin vuoden ajan. ”Yritin pähkäillä, että jos kriittinen potilas pitäisi määritellä yhdellä kriteerillä, niin mikä se olisi?”
Pakkanen käytti poislukutekniikkaa, jossa peruselintoimintojen häiriö yksi kerrallaan putosi pois; poikkeava verenpaine laskettiin pelistä kollapsin kohdalla ja häiriö syketasossa sai kyytiä vaarattomampien rytmihäiriöiden kohdalla. Jäljelle jäi lopulta hengitys, ja tarkemmin A niin kuin hengitystie. Siinä jos on ongelmia, eikä sitä nopeasti korjata, alkaa potilas lyhyessä ajassa voida todella huonosti.

 

Kriittisen ensihoitopotilaan pitkäaikaisennuste?

Pakkanen selvitti vanhoista ensihoitokertomuksista ja potilastietojärjestelmistä, miten lääkäriyksikön kentällä intuboimille potilaille kävi. Hän jätti laskuista pois elvytetyt potilaat, sillä niitä oli tutkittu jo muutenkin paljon ja elvytyspotilaiden ennuste oli jo lähtökohtaisestikin huono. Sen sijaan muiden ensihoidon hoitamien hätätilapotilaiden ennusteesta hän ei löytänyt juurikaan tutkimustietoa. ”Tutkimusta aloitellessani veikkailin, että kolmannes intuboiduista mutta ei elvytetyistä potilaista palaa normaaliin elämään ja puolet heistä kuolee.”
Tutkimus osoitti toisin, itseasiassa päinvastoin: Puolet palasi normaaliin elämään, kolmannes kuoli ja joka kymmenes päätyi laitospotilaaksi. Kuolleisuus lisääntyi 50-60 ikävuoden kohdalla, mikä oli oletettavaa, kun toipumiskyky heikentyi iän myötä. Jos potilas selvisi ensimmäisestä tapahtuman jälkeisestä viikosta, oli kuolemanriski pieni. Heikoin ennuste potilasryhmistä oli kallonsisäisillä prosesseilla, jotka lopulta valikoituivat jatkotutkimuskohteeksi.
Pakkanen toteaa, että kriittisen potilaan ennuste Suomessa on hyvä. ”Potilasaines, jolle lääkäriyksiköt lyövät kaikki paukut peliin, näyttää valikoituneen oikein.”

 

Aivovammat syyniin

Pakkanen jatkoi vammaperäisten aivoprosessien tutkimista. Käypä hoito-suosituksen mukaan aivoprosessipotilailla, joilla on hypotensio ja hypoksia, kuolleisuus lisääntyy 14-kertaiseksi. ”Jos me ensihoitolääkärit tuomme järjestelmään jotakin lisähyötyä, niin tämä voisi olla meidän leipälajimme. Käytössämme on enemmän hoitokeinoja kuin muilla ensihoitoyksiköillä, mitä me myös harjoittelemme. Anestesialääkärien ja anestesiakokemusta omaavien lääkärien tulisi osata hoitaa hengitys, happeutuminen, ventilaatio ja verenkierto, toisin sanoen peruselintoimintojen stabilointi ja tukeminen.”

 

Lääkärialue vs. ei-lääkärialue 

Väitöskirjan toisessa osatyössä Pakkanen vertasi kahta aluetta toisiinsa. Toisella alueella operoi lääkäriyksikkö, mutta toisella alueella ei. Tutkimuksessa selvisi, että alueella, jolla ei ollut lääkäriyksikköä, vakavaan aivovammaan kuoli 15% enemmän potilaita kuin alueella, jolla oli lääkäriyksikkö. Lääkäriyksikköalueella oli myös enemmän hyvin toipuneita, mutta ero ei ollut merkittävä. Syytä tähän tulokseen ei voida tietää, olemassa on vain kahden erilaisen alueen tulos.
Ensihoitolääkärin hyötyä tulokseen voidaan kuitenkin pitää todennäköisenä, sillä molempien alueiden sairaalat hoitivat tutkittavaa potilasryhmää samojen hoitosuositusten mukaisesti, Pakkanen täsmentää.

 

Hyvin selvinneitä selvästi enemmän

Kun toisellakin alueella käynnistyi lääkäriyksikkö, Pakkanen sai aiheen kolmannelle tutkimukselle: Vaikuttaako muutos myös vaikeista aivovammoista selviytymiseen? ”Aivovammasta hyvin selvinneitä, itsenäiseen elämään palanneita, oli merkittävästi enemmän. Kuolleisuuden osalta merkittävää ei tällä kertaa aivan löytynyt”, Pakkanen summaa.
Ennen lääkäriyksikön käynnistämistä tutkimuksen potilasta selvisi hyvin 28%, lääkäriyksikön tulon jälkeen prosenttiluku oli 42. ”N-luku olisi voinut olla vähän isompi, jotta tutkimus olisi ollut vaikuttavampi, mutta en ryhtynyt lisäämään tutkimusaikaa. Tavallaan se olisi ollut myös tulosten manipulointia”, Pakkanen sanoo.

 

Lisää analysointia

Viimeisessä osatyössä Pakkanen analysoi lisää hankkimiaan tietoja vakavien aivovammapotilaiden hoidosta. Korkeampi ikä, matalampi GCS kohdattaessa, ensihoito ilman ensihoitolääkäriä ja matala verenpaine olivat muuttujia, jotka olivat yhteydessä korkeampaan kuolleisuuteen. Nuorempi ikä, korkeampi GCS kohdattaessa ja ensihoitolääkärin antama hoito, puolestaan olivat tekijöitä, jotka olivat yhteydessä hyvään neurologiseen toipumiseen. Matalasta verenpaineesta löytyi yhteys huonoon ennusteeseen. ”Tutkimuksen tulos oli odotetun kaltainen, se vain alleviivasi aiempien tutkimusten tuloksia”, Pakkanen sanoo.

 

Kaivanko itselleni kuoppaa?

Pakkanen ei tutkimusta tehdessään voinut välttyä ajatukselta, että kaivaa itselleen kuoppaa. ”Teen työtä, jota tutkin. Kieltämättä välillä mielessä kävi, että vieläkö minulla on tämän jälkeen työpaikka. Kuitenkaan jos lääkärit eivät tuo kokonaisuuteen mitään lisäarvoa, ei sellaista järjestelmää kannata ylläpitää”, Pakkanen sanoo.

 

Kyseenalaistetaan

Väitöksen tulos ei ole musta-valkoinen. Pakkanen pystyy myös kyseenalaistamaan tutkimuksensa tuloksen. ”Onko esimerkiksi ensihoidolla mitään tekemistä tulosten kanssa, vai kieliikö se vain siitä, että aivovammojen hoito sairaalan sisällä on parantunut?” Tähän Pakkanen ei kuitenkaan usko, sillä mitään niin mullistavaa uutta tämän potilasryhmän hoitoon ei 10 vuoden sisällä ole tullut, että se selittäisi väitöksen osatöiden tuloksen. ”Aivovammojen hoidossa on toki uusia hoitomenetelmiä, joita on tänä aikana kokeiltu, mutta myös tutkittu paljon, eikä merkittävää hyötyä ole osoitettu”, Pakkanen sanoo.

 

Tutustu Pakkasen väitöskirjaan tästä

 

TEKSTI MARKO PARTANEN
KUVA JANNE VIRTANEN