Isä ja äiti sanoivat aina, että ensiksi pitää esittäytyä, joten hei, olen Mats. Isä, poika, veli ja vanhan liiton lanssari. Olen elättänyt itseni tekemällä hoitotyötä pakettiautossa reilut parikymmentä vuotta. Olen ylpeä kaikista edellä mainituista asioista.
Mistä sitten moinen nimi tälle kolumnille? Ajoittain olen kyllä väsynyt, kukapa ei olisi. Mutta silloin olen väsynyt sen takia, että tarvitsen unta. Ammattiini en ole kyllästynyt.
Kirjoitin aikoinaan useita vuosia Väsyneen Lanssarin Päiväkirja -blogia. Blogi on jo poistunut netistä siinä määrin, kun netin syövereistä asiat voivat poistua. Nyt Väsyneen lanssarin on aika palata. Se saa jatkoa Systolen kolumnin muodossa.
Päätoimittaja Marko kysyi, mistä aion kirjoittaa? En osannut suoralta kädeltä vastata kovin tarkasti. En vieläkään osaa mutta tuskin kirjoitan kovin tieteellisesti, koska sitä varten on olemassa huomattavasti pätevämpiä ihmisiä. Itse haluan keskittyä lanssarin työhön liittyviin piirteisiin, ilmiöihin, haasteisiin ja vahvuuksiin.
Tällä hetkellä pinnalla on ensihoitajiin kohdistuva väkivalta. Ja vaikka tämä on todellinen uhka ja haaste, niin uusi asia se ei ole. Olen kuullut asemien kahvipöytien ympärillä teorioita, jonka mukaan lisääntynyt väkivalta johtuisi siitä, että olemme pääosin siirtyneet valkoisista työvaatteista värikkäimpiin vaihtoehtoihin. Vaikka en itse tätä teoriaa täysin tyrmää, niin en myöskään allekirjoita.
Olen keskustellut muutamien vanhojen kollegoiden kanssa ongelmasta, jonka myötä minulle heräsi kysymys: Onko väkivalta ensihoitajia kohtaan oikeasti lisääntynyt merkittävästi tai ainakaan siinä määrin, että voidaan puhua uudesta ilmiöstä? Faktaa on hyvin vaikea esittää, koska tiedämme kaikki, ettei merkittävästä osasta tilanteista löydy virallista raporttia. Jo 90-luvullakin meidän suuntaan esiteltiin sekä uhkauksia että väkivaltaa. Harvalla palveluntuottajalla oli asiaa varten mitään raportointijärjestelmää. Monessa paikassa ongelmaan puututtiin hankkimalla ambulansseihin pitkävartiset valaisimet. Mitä enemmän pattereita, sen parempi.
Nykyään on onneksi raportointijärjestelmiä ja olemme oppineet, ettei niiden käyttäminen ole heikkous. Ja sitten on sosiaalinen media, jossa saamme äänemme kuuluviin. Hyvä näin. Mutta miten meidän pitäisi hoitaa tätä ongelmaa?
Neljännesmiljoona tykkäystä Naamakirjassa ei paljoa lohduta aamuneljältä sen huonomaineisen kerrostalon edessä, kun rappukäytävästä kuuluu huutoa ja kolinaa. Ja koska tämän maan asukkaat käyvät aina välillä myös poliisien kimppuun virkamiesstatuksesta huolimatta, lienee melko selvää, ettei eduskunnastakaan valtavasti apua silloin aamuyöstä löydy.
Pitää järjestää koulusta, tehdä toimintaohjeita ja hankkia sopivia suojavälineitä. Pitää palauttaa työparin kanssa toimintatapoja mieleen, kun matka käy mahdollisesti uhkaaviin tilanteisiin. Pitää sopia ja ennakoida. On tehtävä yhteistyötä poliisin kanssa. Nämä nyt ainakin. Mutta yksi asia, josta harvemmin tällä hetkellä puhutaan, on ensihoitajan rooli ja se, miten hän tekee työnsä työvuorosta toiseen.
Ensihoitajia uhkaillaan ja toteutetaan väkivaltaa ihan ilman provokaatiotakin. Yli kahdenkymmenen vuoden kokemuksella totean kuitenkin ääneen myös sen, että melko usein syntynyt tilanne ei ole täysin yksipuolinen. Kyllä me joskus provosoimme tilannetta käytöksellämme ja sananvalinnoillamme. Ja vaikka kaikkea ei todellakaan tarvitse sietää, niin välillä me myös provosoidumme liian helposti.
Ensihoidolle tulee tehtäviä, jotka meille ei kuulu. Ihmiset ovat välillä uusavuttomia ja välillä tulee tehtäviä, jotka saavat meidät turhautumaan. On ymmärrettävää ja inhimillistä, että saattaa syntyä halu valistaa erilaisia, vähemmän imartelevia adjektiivejä käyttäen, koska eihän se asiallinen ja useita kertoja toistettu neuvontatyö tuota haluttua tulosta silloin aamuneljältä. Todennäköisesti se on kuin seinälle puhuisi. Todennäköistä on myös, ettei se haukkuminenkaan auta.
Asialinja voittaa muun muassa sen takia, että silloin työturvallisuus pysyy parempana. Eikä vain itsellä ja työparilla, vaan myös kaikilla muillakin ensihoitajilla, jotka sen jälkeen ovat tekemisissä saman potilaan kanssa. Myös ammattikuntamme ja organisaatiomme julkisuuskuva säilyy parempana.
Pysykää turvassa.
TEKSTI MATS STENSTRÖM
Kolumni on julkaistu Systolessa 5/2018.
